Haa! Meistä on tullut ulkoilevia kissoja. Veera ja minä olemme käyneet ulkoilemassa lähes joka päivä viimeisen kahden viikon aikana. Osaamme mennä ihan itse ulos joka kerta kun ovi avataan, vaikka äiskä ja iskä yrittävät jurputtaa jotain jostain "osapäiväisestä ulkoilulisenssistä", ja väittävät, ettemme me saisi mennä omin päin ulos. Mutta kyllä me silti aina yritämme! Siellä pihalla on niin kivaa, kun saa salaattia. Minä pidän kovasti siitä, että saan seisoa tassut hiekassa siinä huikean isossa toiletissa, jonka iskä on pihalle kasannut.

Äiskä yritti tässä yhtenä päivänä viedä minua valjaissa ulos, mutta kieltäydyin siitä jyrkästi. Ikään kuin olisin joku pentu vielä! Ei minua tarvitsisi yhtään vahtia - pärjään kyllä, koska olen Viivi Viidakkokissa! Vastahakoisuus jättää meitä ilman valvontaa liittyy ilmeisesti siihen pikku insidenttiin, kun Veera epähuomiossa maistoi vähän narsissia ja voi sitten pahoin useita kertoja peräkkäin. Lisäksi äiskä väittää, että voisimme pelästyessämme syöksyä vahigossa auton eteen. Mitä sitten, kysyn vaan? Kyllä auto väistäisi - egoni on takuulla isompi kuin sen.

Muutama päivä sitten koimme ikävän yllätyksen, kun äiskä ja iskä eivät olleet muistaneet laittaa kaunista ilmaa päälle ennen kuin meidät vietiin pihalle. Harmistuneena syöksähtelin pitkin ja poikin puutarhassa etsien paikkaa, jossa ei ylhäältä tulisi vettä niskaan. Enkä löytänyt. Kyllä ovat sitten hajamielisiä.

Muuten ulkoilu on ollut niin mukavaa, että muistan useita tunteja päivässä kysellä äiskältä, että eikö jo lähdettäisi kävelylle. Moukuan ja vaikerran oikein kovaäänisesti, jotta äiskä varmasti huomaisi, mitä haluan sanoa. Mutta kerran päivässä se vain tajuaa. Ei ihmisiltä voi toisaalta odottaakaan kovin teräviä hoksottimia.

Tässä minä lojuskelen ulkoiluretken jälkeen. Hoh hoijaa, miten väsyttää!