Sehän olen tietysti minä!

Kuningas Juhana I Hiiri, Vekkuleiden Viiksiniekkojen Mantelilegioonan Ritari, XIV Hiiriritarikunnan VIX Herkkupataljoonan Juustonkääntäjä, lajienvälinen diplomaatti ja nykyisin - jo lähes vuoden ajan - Kolmen Kissan Valtakunnan kunnioitettu ja itsevaltias kuningas.

Nuoreen ikääni nähden seikkailuni ja urotekoni ovat olleet mittavia. Kirjurimme avulla tarinani alku on sisällytetty Valtakuntamme aikakirjoihin. Kuninkaallisten kiireitteni ja Valtakuntamme asioidenhoidon vuoksi kertomukseni jäi kuitenkin valitettavasti kesken ja siitä on julkaisematta KOLMAS JA VIIMEINEN OSA. Tämä epäkohta korjataan nyt.

Hyvä herrasväki, Kissanviikset ylpeänä esittää...

KUNINGAS JUHANA I HIIREN USKOMATTOMAN HILLITTÖMÄT, RITARI JUHANAN IHAILTAVAN PELVOTTOMUUDEN JA URHEUDEN PALJASTAVAT, SÄKENÖIVÄN ULJAAT SEKÄ UPEAT SEIKKAILUT, OSA III

Pelastuttuani kuin ihmeen kaupalla Peikhokansan julmasta ansasta lähdin uteliaana seuraamaan minut pelastanutta valtaisan suurta ja kaunista metsäkissaa. Mihin tuo pelottava, mutta samaan aikaan kiehtova olento mahtoi olla matkalla? Kissa asteli tyynesti eteenpäin ja väräytteli välillä viiksiään kuin olisi tunnustellut ilman liikahduksia. Se höristeli korviaan ja tähyili puiden lomaan. Oliko kissa etsimässä jotain? Miksi kissa ei kiinnittänyt minuun huomiota, vaikka varmastikin oli huomannut minun kipittävän perässään?

Kissa kulki eteenpäin pysähtyen välillä teroittamaan kynsiään puunrunkoihin. Ajoittain se seisahtui ja kävi pitkäkseen pienten päivätorkkujen merkeissä. Aina silloin tällöin kissa valpastui ja näytti kuuntelevan tarkemmin metsästä kuuluvia ääniä - joskus se jopa naukui kysyvästi ikään kuin todella olisi etsinyt jotain. Sitten se jälleen käpertyi kerälle ja laski huokaisten päänsä kirjavien tassujensa varaan. Kuljettuani hetken kissan perässä tämän vaellellessa metsässä näennäisen päämäärättömästi, päätin tämän torkahtaessa katsella hieman ympärilleni. Kulkiessani syvemmälle metsään kuulin äkkiä synkän kuusikon takaa vinkumista. Kuulosti aivan siltä, kuin kissanpoikanen olisi itkenyt hädissään. Koska ritarien tärkein tehtävä on auttaa hädässä olevia, suuntasin oitis askeleeni kuusikon läpi aukiolle, jossa minua kohtasi järkyttävä näky.

Ilkeä peikho oli vanginnut lauman pieniä kissanpentuja lihottaakseen niistä makoisia paisteja. Kissaparat naukuivat sydäntäsärkevästi ja tähyilivät epätoivoisina inhottavan häkkinsä raoista. Ymmärsin heti, että juuri tätä tarkoitusta varten olin päässyt livahtamaan peikhojen kynsistä. Kohtaloni oli vapauttaa nuo vangitut pennut. Mutta miten toteuttaisin tuon uhkarohkean teon?

Asetuin hetkeksi tarkkailemaan vartijapeikhoa ja tämän vankeja suuren ikihongan takaa. Vartija näytti jo hiukan kyllästyneeltä tehtäväänsä. Olin kuullut, että peikhojen keskittymiskyky oli huono ja ne väsyivät nopeasti yksitoikkoisissa tehtävissä. Ne pitivät kovaäänisestä juhlimisesta ja remuamisesta ja käyttivät mielellään juhliensa väliset ajat nukkumiseen.

Äkkiä muistin, mitä konstia peikhot olivat käyttäneet saadakseen minut pataansa. Päätin maksaa potut pottuina ja huijata vartijapeikhon unten maille. Aloin vaimeasti hyräillä Mörri-Möykyn säveltä. Pikku hiljaa hivuttauduin lähemmäksi häkkiä, jonka vartijan silmät näyttivät jo lupsahtelevan raukeasti. Hetken päästä peikho nukahti ja äänekäs kuorsaus täytti aukion.

Onnetar oli minulle suopea. Häkki näytti olevan suljettu nahkaisella köydellä. Minulle, hiiripataljoonan kolmannen ansiomerkin solmujenpurkamismestarille, käsillä oleva tehtävä oli helppo. Rouskutin köyden poikki parilla voimakkaalla puraisulla. Köysi oli erittäin maukasta ja mieleni piristyi. Avasin häkin oven.

Kissanpennut kirmasivat häkistä ulos ja alkoivat innokkaasti tutkia ympäristöään. Ne nuuskivat nukkuvaa peikhoa ja maistelivat tyytyväisinä aukiolla kasvavaa ruohoa. Koska pelkäsin peikhon heräävän, yritin houkutella kissat kauemmas. Pennut eivät kuitenkaan lotkauttaneet minulle korvaansakaan. Hännänpään heilumisesta tiesin, että kissat olivat kyllä kuulleet puheeni, mutta eivät halunneet kiinnittää huomiota tilanteen kiistämättömään uhkaavuuteen. Lopulta luovutin. Minun olisi saatava kuljetettua pennut jollain keinolla pois peikhojen läheisyydestä.

Tuumittuani hetken asiaa muistin peikhokylän rautatien. Sen täytyi kulkea jossain aivan lähistöllä. Arvelin, että pääsisimme peikhojunalla tarpeeksi kauas, että saisin kissanpennut kunnialla turvaan. Toivoin löytäväni aikaisemmin tapaamani metsäkissan jostain reittimme varrelta. Tässä olivat varmaankin sen etsiskelyn kohteet - kissayhteisön nuorimmaiset. Katkaisin pitkän heinänkorren ja aloin leikkisästi liikuttaa sitä pitkin nurmikkoa. Koko pentulauma syöksähti välittömästi korren perään. Miten yksinkertaiset ovatkaan kissojen huvit!

Lähdimme pettämättömän suuntavaistoni johdattamina kulkemaan rautatietä kohti. Siellähän juna seisoikin - ilman kuljettajaansa. Kissat tuntuivat pitävän tuosta kulkupelistä, sillä ne hyppäsivät muitta mutkitta kyytiin. Itse asetuin tietysti veturinkuljettajan paikalle.

Eipä aikaakaan, kun minulle tuli tunne, että joku seurasi matkantekoamme. Huomasin metsäkissan radanvarressa. Se näytti epäluuloiselta, eikä tuntunut haluavan kiinnittää kulkuneuvoomme huomiota. Se oli kuitenkin selvästi utelias.

Eläessäni vielä isäni valtakunnassa olin lukenut, että kissat voivat räjähtää uteliaisuudesta kappaleiksi. Ilmeisesti juuri tästä syystä - räjähdysvaaran välttämiseksi - kissa lopulta asteli verkkaisesti vierellemme. Vasta tuolloin se näytti kunnolla ymmärtävän, ketä kyydissä oli. Pysäytin junan ja seurasin tyytyväisenä kissojen jälleennäkemisen riemua.

Pelastettuani näin uljaasti ja urheasti kissalauman nuorimmaiset kruunattiin minut suuren riemun vallitessa suosiollisesti Kolmen Kissan Valtakunnan* arvolliseksi ja yksinvaltaiseksi kuninkaaksi.

(Kruunajaiskuva Valtakunnan virallisesta arkistosta)

*Tuo kaunis, arvoituksellinen metsäkissa osoittautui Valtakunnan kunnioitetuksi Kuningatar Veeraksi, kuten jotkut teistä ovat jo saattaneet arvatakin.

Sen pituinen se, ja Valtakunnassa kaikki hyvin.

Sulkeudun suosioonne,

Kuningas Juhana I Hiiri